5.9.2022 Ensimmäistä kertaa kuoleman läheisyydessä
On myöhäinen alkukesän ilta. Hiivin huoneeseen, jossa nukkuu hauraan näköinen vanhempi rouva moottoroidussa sängyssään. En uskalla lähestyä häntä sen kummemmin vaan jään istumaan sohvalle. Olen saanut soiton edellisenä päivänä, että saattohoitoystävälle olisi tarvetta. Minulle on kerrottu hänen nimensä ja että hän on sanonut olevansa valmis lähtemään. En tiedä, onko hän kuolemassa heti tänä yönä vai vasta myöhemmin. Yöllä kuolema yleensä tulee, kaikuu päässäni. Tilanne jännittää. Olen ensimmäistä kertaa kuolevan vierellä.
Hän nukkuu rauhallisesti. En tiedä mitä tekisin. Uudessa tilanteessa on aina hieman avuton ja epävarma olo. Vaellan huoneessa ja kuuntelen toisen ihmisen hengitystä. Tuleeko siihen katkoksia, onko kuolema lähellä. En oikein tiedä mitä ajattelisin kuoleman läheisyydestä. Jännitän omia ajatuksiani siitä, että siinä tapahtuu jotain porttien aukeamista tai tunnen energioiden liikkuvan. Pelko alkaa hiipiä kehooni. Hengitän.
Kahden aikaan yöllä minua alkaa nukuttaa. Olen välillä istunut tuolilla saatettavaani tarkkaillen. Pienestäkin äänestä olen istahtanut hänen sänkynsä viereen. Menen sohvalle istumaan ja rohkenen lopulta sulkea silmäni. Melkein jo nukahdan, kun kuulen hänen äännähtävän. Menen hänen viereensä. Kello on puoli kolme. Minulle yritetään puhua minulle jotain, mutta en saa selvää. Hän on väsynyt eikä jaksa puhua. Kerron hänelle kuka olen. Kysyn, tarvitseeko hän hoitajaa. Ei, tulee terävästi. Muusta en saa kunnolla selvää. Huomaan turhautuvani ja rauhoittelen itseäni. Kaikki on hyvin. Hengitän rauhallisesti.
Saatettavani näyttää nukahtavan uudelleen. Laulan tuutulauluja. Ehkä enemmän rauhoittaakseni itseäni. Keskityn hetkeen ja laulamiseen. Hän avaa silmänsä ja hiljenen, kun hän yrittää taas puhua. Saan joistakin sanoista selvää, mutta en saa tolkkua kokonaisuudesta. Toistan joitakin sanoja kertoakseni, että kuulen ja kuuntelen. Katson häntä silmiin. Hän nukahtaa kesken lauseen ja alan laulaa jälleen.
Aamua kohti hän alkaa virkistyä ja puhe tulee selkeämmäksi. Hän kyselee minusta. Missä asun, onko lapsia. Kyselen myös hänen elämästään. Jutustelemme hänen voimiensa mukaan. Kuolemasta en uskalla puhua. Mietin, että pitäisikö minun keksiä jokin kiertotie tai aasinsilta, joka voisi johdattaa keskustelua siihen suuntaan. Onko tarvetta puhua kuolemasta? Miten ilmaisen hänelle, että voin kyllä puhua kuolemasta, jos hän haluaa? Annan kuitenkin tilanteen olla. Ehkä minun ei tarvitse yrittää mitään.
Yöhoitaja käy viimeisen kerran ja sanoo, että aamuvuoro tulee pian paikalle. En tiedä milloin minun pitäisi lähteä. Pitäisikö minun vielä olla. Haukottelen. Saatettavani sanoo minulle, että sun pitäisi mennä kotiin nukkumaan ja että hän tulee saattamaan minua. Hämmennyn taas. Hänenhän piti olla kuolemassa ja nyt hän on nousemassa sängystä! Yritän samanaikaisesti kannustaa häntä ja vähän toppuutella. Ymmärrän, ettei hän lähde, mutta haluan auttaa häntä toteuttamaan toivettaan. Sanon, että täytyy pyytää hoitajaa avuksi. Hoitaja tulee paikalle ja saa potilaan muuttamaan mieltään. Lupaan tulla uudelleen käymään, kun olen levännyt. Hoitaja sanoo, ettei saatettavani ole enää pitkään aikaan halunnut nousta sängystä.
Lähden kotiin mietteissäni. Olen helpottunut, että hän ei vielä kuollutkaan. Tunnen oloni väsymyksestä huolimatta onnelliseksi ja merkitykselliseksi. Seuraavalla kerralla vien hänelle hänen kaipaamiaan mansikoita!
Virpi Haavisto
Kirjoittaja on aloittanut saattohoidon vapaaehtoisena Tampereella keväällä 2022 SAAVA-koulutuksen käytyään.