24.1.2023 Mihin ne hävisi?

Saattohoidon vapaaehtoiskoulutukseen ilmoittautuu hyvä määrä ihmisiä.

Ilmoittautuneet koulutetaan onnistuneesti ja innostusta on ilmassa.

Hoivakodissa tai kotisairaalassa tai sairaalaosastolla on näytetty vihreää valoa vapaaehtoistyölle ja tästähän tämä lähtee!

Kunnes ei sitten lähdekään.

Ei ole aivan tavatonta, että kaikki saattohoidon vapaaehtoisiksi koulutetut ihmiset eivät koskaan pääse itse vapaaehtoistyöhön kiinni. Syitä tähän on varmasti monia. Joskus itse koulutus riittää alkuinnostuksen jälkeen eikä vapaaehtoistyöhön sitten oikein olekaan aikaa, rahkeita tai juuri nyt mahdollisuutta. Elämäntilanteet muuttuvat, ja se on aivan ymmärrettävää.

Melko useinkin vapaaehtoistyöstä kiinni saamiseen menee turhan pitkään. Periaatteessa asia on selvä, vapaaehtoinen koulutettu ja yksikkö valmiina vastaanottamaan, mutta käytännön sopimisessa kestää ja ensivisiitin jälkeen kutsuja ei kuulu. Vapaaehtoinen turhautuu odottamaan ja toimintayksikössä jo todetaan, että ei tämä vapaaehtoistyö oikein nyt näytä lähtevän lentoon.

Osa koulutetuista onnistuu kuitenkin ”soluttautumaan” yksikön arkeen ja vapaaehtoistyö vakiintuu nopeasti tärkeäksi osaksi elämää.

Yhteen kokoontuessa sitten ihmetellään, miksi toisaalla homma toimii ja toisaalla ei tunnu millään käynnistyvän.

Vapaaehtoisen polku voi olla kovin turhauttava: ensin etsiskelet sopivaa koulutusta, usein odotat sen alkamista (joskus vuosia), mutta koulutuksen jälkeenkään et voi aloittaa vapaaehtoistyötäsi ilman että joku ammattilainen ottaa sinut avosylin vastaan. Yhteenkään sosiaalihuollon tai terveydenhuollon tai erikoissairaanhoidon yksikköön ei noin vain kävellä sisään, eikä tietysti pidä voidakaan kävellä.

Koulutuksen ja haastattelujen jälkeen polun pitäisi olla suorempi ja ajallisesti nopeampi. Jo aloittaessa pitäisi olla myös näkymä tulevaisuuteen: keneltä voin kysyä tarvittaessa neuvoa ja mihin yhteisöön tulen jatkossa kuulumaan.

Hanketyössäkin on pystyttävä luomaan pysyviä käytäntöjä. Jokaisella pilottialueella vapaaehtoisella tulisi olla turvallinen olo: minua tarvitaan ja minua kannatellaan. En ole yksin.

Projektipäällikkönä tunnen välillä tuskaa, kun hankkeessa koulutetut vapaaehtoiset joutuvat odottelemaan vapaaehtoistyön alkamista tai säännöllisiä kutsuja. Meidän olisi pitänyt pystyä parempaan, meidän pitää pystyä parempaan.

Toisaalta tiedän, että emme paini tämän haasteen kanssa yksin, vaan tällaiset pohdinnat ovat tuttuja ympäri Suomen, kaikkialla missä saattohoidon vapaaehtoistyötä aloitetaan, käynnistetään, jatketaan tauon jälkeen tai yritetään pitää pystyssä pitkällä tähtäimellä. Tämä on juuri se rahina rattaissa, minkä juurisyytä yritämme ymmärtää ja johon ehdimme toivottavasti löytää ratkaisujakin.

Toiminnanohjauksella ja työnohjauksella on silläkin roolinsa sujuvan vapaaehtoistyön mahdollistamisessa, mutta itse ajattelen, että ensin pitää pohjan olla tukeva, käytännöt selviä ja verkoston jäsenten vastuut ja tehtävät selkeästi määriteltynä. Jonkinlainen vuorosysteemi – oli vuoro sitten säännöllinen tai vapaaehtoisen oman aikataulun mukaan satunnainen ja joustava – on todennäköisesti monen onnistumisen takana.

Pahin skenaario on sekin monelle tuttu: koulutettiin iso joukko ihmisiä, mutta lopulta vain kourallinen jäi mukaan toimintaan. Toimintaa koordinoinut taho ja muutama aktiivi jäävät ihmettelemään: mihin ne hävisi?

Yritetään yhdessä päästä tästä kuviosta pois.

Sarianne Hartonen, SAAVA-hankkeen projektipäällikkö