23.5.2023 Saattohoidon vapaaehtoisuuden nivelvaihe
Me kaikki olemme kokeneet elämässämme niin sanottuja nivelvaiheita. Näitä ovat esimerkiksi kotihoidosta päivähoitoon siirtyminen, alakoulusta yläkouluun siirtyminen, ammattiin valmistuminen, eläköityminen ja esim. hoivakotiin muuttaminen. Nivelvaiheena voidaan pitää ennakoitavissa olevaa muutosta, jossa ihminen siirtyy tutusta ympäristöstä uuteen ja tarvitsee tällöin todennäköisemmin tukea.
Saattohoidon vapaaehtoistoiminnassa yhtenä nivelvaiheena voidaan pitää tilannetta, jossa uusi vapaaehtoinen on saanut koulutuksensa päätökseen ja on siirtymässä toimimaan ensimmäistä kertaa johonkin hoitopaikkaan, josta tulee hänen pääasiallinen ”kotipaikkansa”.
Jos kyse on ympäristöstä, jossa ei ole saattohoidon vapaaehtoisia juurikaan toiminut, esim. sairaalaosastosta tai ikäihmisten hoivayksiköstä, tuon siirtymän keskellä sekä vapaaehtoinen että hänen tuleva kotipaikkansa tarvitsevat ja ansaitsevat tukea. Kuinka paljon tukea, millaista tuki on ja kuka sitä antaa voi olla yksilöllistä, mutta väitän, että jokainen vapaaehtoinen ja saattohoidon vapaaehtoistoimintaan vihkiytymätön työyhteisö tätä tarvitsee.
Astuessaan ensimmäistä kertaa tähän itselleen tuntemattomaan hoitopaikkaan, vapaaehtoinen voi miettiä:
”Miten tässä ympäristössä toimitaan? Mikä on minun paikkani täällä? Voinko esittää kysymyksiä kiireisille hoitajille? Mitä työntekijät ajattelevat minusta?”
Työntekijät taas voivat ajatella: ”Mikä on vapaaehtoisen tehtävä? Millaisen koulutuksen hän on saanut? Voinko soittaa hänelle yövuorossa? Lisääkö tämä minun työtaakkaani?”
Muun muassa näihin kysymyksiin saattohoidon vapaaehtoistoimintaa koordinoivan tahon tulee toiminnallaan pyrkiä vastaamaan ja täten lisätä molemminpuolista luottamusta. Huolet vähenevät, ja odotukset asettuvat realistisiin mittasuhteisiin puolin ja toisin. Jo koulutuksessa vapaaehtoisen tulee saada realistiset reunaehdot vapaaehtoistoiminnalleen, mutta myös ammattilaisten odotuksia on syytä tarkastella. Jos työntekijöiden odotukset ovat liian matalalla vapaaehtoistoiminnan suhteen, he eivät luota toimintaan, eivätkä kutsu vapaaehtoista paikalle. Jos vapaaehtoisen odotukset ovat liian matalalla kotipaikkansa suhteen, hänen motivaationsa kärsii. Jos työntekijöiden tai vapaaehtoisen odotukset ovat liian korkealla, he pettyvät, kun näihin epärealistisiin odotuksiin ei voitukaan vastata.
Jos vapaaehtoista ja hänen tulevaa kotipaikkaansa ei tueta tässä nivelvaiheessa, on nähdäkseni todennäköisempää, että vapaaehtoistoiminta ei oikein koskaan lähde sujumaan, tai se ei missään vaiheessa edes kunnolla ala. Tällöin me olemme haaskanneet kaikkien osapuolten aikaa ja energiaa ja ennen kaikkea lisänneet epäluottamusta ja epätoivoa. Vapaaehtoiselle voi jäädä mielikuva, että hänen apuaan ei haluta saattohoitoon. Hoitopaikan työntekijöille taas voi jäädä mielikuva, että vapaaehtoistoiminnan tuominen heidän työyhteisöönsä on jotenkin ylitsepääsemättömän vaikeaa.
Selvyyden vuoksi, mielestäni kumpikaan näistä mielikuvista ei pidä paikkansa. Tämän epäluottamuksen ja epätoivon syntyminen olisi voitu välttää, tai niitä olisi voitu ainakin vähentää tukemalla molempia osapuolia ja antamalla heille realistiset odotukset saattohoidon vapaaehtoisuudesta.
Nivelvaiheeseen panostaminen ei vaadi välttämättä paljoa aika- ja raharesursseja, mutta sillä voidaan saavuttaa suuri hyöty. Tuen portaat voisivat olla vaikkapa seuraavanlaiset:
1) Löydetään kotipaikka, joka sopii vapaaehtoiselle.
2) Käydään läpi saattohoidon vapaaehtoistoimintaa toimintayksikön henkilökunnan kanssa.
3) Käydään läpi tämän hoitopaikan toimintaa vapaaehtoisen kanssa ja annetaan vapaaehtoisen päättää, haluaako hän juuri tuohon paikkaan.
4) Tutustutaan uuteen kotipaikkaan vapaaehtoisen kanssa. Käydään yhdessä läpi vapaaehtoisen roolia juuri tässä ympäristössä ja sovitaan käytännössä, miten vapaaehtoistoiminta aloitetaan ja miten sen jatkumista tuetaan.
Nämä ovat hyvin pieniä satsauksia niiden tuomaan mahdolliseen hyötyyn. Tämän kaltaiset tukitoimet voivat pieneltä osaltaan auttaa tuomaan pitkäaikaista saattohoidon vapaaehtoistoimintaa hoitopaikkoihin, jotka sitä kipeästi kaipaavat, ja ennen kaikkea sitä ansaitseville ihmisille, eli kuoleville ja heidän läheisilleen.
Kari Virtanen, SAAVA-hankkeen Tampereen aluekoordinaattori
